Huomenna meillä on pojilla taas harrastuksien päivä ja minulla sattuu olemaan iltavuoro. Joten eikun mummi apuun! Sikäli että äidilläni on ikää jo jonkin verran niin aina oppii uutta, sillä nuoremman poikani jääkiekko harrastukseen kuuluu ne kaikki suojat sun muut vehkeet. Voisi olla mummi ihmeissään jos laittaisin mummin menemään jäähallille vain antaen kiekkokassin mukaan sekä toteaisin että good luck to you... Teimme siis seuraavanlaisen suunnitelman; äitini ajaa jäähallille jonne minä menen poikien kanssa, näytän äidilleni miten varusteet puetaan jotta äitini osaa ne riisua harjoitusten jälkeen sillä minun on jo siinä vaiheessa kiiruhdettava töihin. Tämän ehdotuksen kerrottuani äitini totesi jo että moneltako sitten vanhemman pojan uintiharjoitukset on ja kauanko ne kestää ja missä ne on... eli ehkä tuossa huomaa äitini ajatusmaailman että hitsi vieköön, miksei hän pärjäisi ja jos ei heti pärjää niin sitten siinä menee hetkinen kauemmin.
Tosin hetkeksi jo unohdin mistä puusta äitini on veistetty. Äidinäitini, jota lämmöllä muistan, pääsi miehensä luo 90 vuoden iässä parivuotta sitten. Siinä oli kunnon teräsmummo. Vielä 80 vuotiaana mummoni haaveili moottoripyörästä. Palvelutaloon muutosta hän suivaantui niin että oli Ameriikkaan muuttamassa. Siinä oli ihminen joka tiesi oman arvonsa ja se on asia josta olen ylpeä että olen sitä hiukan perinyt mummoltani. Muistan kuinka odotin yksin ensimmäistä lastani ja mummoni kanssa kauneimpia joululauluja olin kuuntelemassa. Istuin penkissä jotenkin etukumarassa kun mummoni sanoi minulle; selkä suoraksi, älä häpeä yhtään raskauttas! Ihminen, joka oli elänyt sitä aikakautta jolloin ( kuten eräs naisasiakkaani vanhuspuolella totesi kerran) erota ei haluttu mutta tappaa olisi voinut monta kertaa!. Sen jälkeen olen selkä suorassa kantanut itseni vaikka sen kuuluisan harmaankiven läpi.
Joten tämän muistelupätkän myötä haluan sanoa kaikille teille, jotka tämän luette:
Arvostakaa ja rakastakaa myös itseänne, te olette sen ansainneet!!