Nyt on voimat niin poissa ettei ole tosikaan!
Pääsin töistä neljältä ja aloitin valtavan lumenluonti urakan. Onneksi ihana naapuri tuli paikalle ja sanoi että työnnä niitä johonkin tohon sivuun niin hän viikonloppuna ottaa ne kauhakuormaajalla ja vie pois... se oli kuin helinää korville, sillä en yksinkertaisesti enää olisi tiennyt minne ihmeeseen sitä lunta enää työnnän!!! Ja kaikki tuo vaiva tietääkseen että viikon päästä ne lumet, jotka on tuskalla siirretty paikasta A paikkaan B, sulavat pois. Mutta nyt pystyi hyvällä omalla tunnolla syömään suklaata kun oli aikansa huhkinut!
Pojille työnsin lunta talon kulmalle uutta lumilinnoitusta varten ja he olivat siitä hyvin mielissään. Kuului kun vanhempi poikani huusi kavereille; mä haen rautalapion niin aletaan hommiin... oikestaan tässä kohtaa se kuulosti hyvältä mutta kun seuraavaa lumikuormaa olin kolan kanssa viemässä niin jokainen pojista oli tekemässä omaa tunnelia metrin välein toisistaan... En ymmärtänyt täysin asian jujua mutta en myöskään sitä jäänyt kyselemään sillä sen verran työntouhussa oli jokainen jannu että en raatsinu häiritsemään alkaa!
Nuorempi poikani oli rakentanut iltapäivä kerhossa tänään lumiukon, joka sai nimekseen Karri. Valitettavasti voin jo varmuudella sanoa että huomenna Karrille on jo käynyt hyvin ikävästi sillä poikani  päätti tehdä Karrin juuri koulun pääovien läheisyyteen ja koska kaikki koululaiset eivät ymmärrä lumiukkojen perään samalla tavalla kuin poikani niin uskon että suru tulee puseroon kun poikani huomaa Karrin poistuneen.
Näihin lumisiin tunnelmiin... näkemisiin..