Meillä on tehty jokunen aika sitten sellainen päätös että meillä aiemmin olleet pelipäivät, jotka olivat tiistai, perjantai ja sunnuntai, on lopetettu ja nettitikku poistuu arkipäiviksi huilimaan kokonaan. Viikonloppuisin se nettitikku taas palaa sovittuina aikoina poikieni viikonloppua riemastuttamaan. Tämä päätös on tehty minun veetto oikeudella sen vuoksi että arkena poikien tehtävä on suorittaa koulunkäynti ja siihen liittyvät läksyt huolella ja kunnolla mutta pelipäivinä tuntui kaikki menevän mönkään ja kiire oli kova ja yritettiin huijata ettei läksyjä ole. Okei, ajatuksena oikein hyvä mutta..... Enhän tietenkään voi asettaa samanlaista ohjeistusta muille naapurin lapsille taikka poikien koulukavereille joten myöskään meidän pojat eivät ole niin tyhmiä etteivätkö he osaa mennä sen mukaan kaverilta toiselle missä pelata saa. Toisaalta koska poikani noudattavat vielä hyvin kotiintulo aikoja niin minä olen se viimekädessä joka sitten ilmoittaa että kotiin tullaan tiettyyn aikaan ja katsotaan että ne läksyt on huolella tehty ja se on surku jos pelit kesken jää. Saattaa kuulostaa jonkun mielestä  todella julmalta ja mielivaltaiselta touhulta jossa väärin käytetään aikuisen asemaa kotona mutta meillä täällä meidän kotona onkin lapset ja aikuiset. Aikuiset on ne, jotka antaa lapsille rajat jotta aikaa jää rakastaa lasta eikä aika mene jatkuvaan taisteluun ja asioiden jankkaamiseen. Vielä tämä meidän ratkaisu ei ole mukinoita aiheuttanut ja vanhempi poikani tuo omatoimisesti nettitikun sunnuntaina minulle.
Mutta en kylläkään mene väittämään että tämä minun tapani toimia olisi se kuningasidea sillä kaikki me ihmiset niin lapset kuin aikuiset olemme erilaisia ja sen mukaan mennään. Toiselle sopii toisenlainen tyyli ja toiselle taas toisenlainen.

Asiasta kukkaruukkuun:
Tämä toteamus tuli eräältä asiakkaaltani; tiesitkö Maria, että jääkarhujen valkoisen kauniin turkin alla on musta nahka......
Niin, se pisti miettimään, millainen on se minun musta nahka siellä kauniin valkoisen turkin alla... Kuinka moni meistä ihmisistä on todella aidosti sitä mitä me olemme? saammeko olla surullisia, haavoittuvia, todella iloisia, masentuneita, voimattomia.... Onko meillä jokaisella edes se yksi ystävä joka haluaa kuulla sinulta myös sen että sinä voit huonosti? Sellainen ystävä joka kuuntelee ja eritoten kuulee mitä sinulla on sanottavaa.
Nyt minä haluan mennä kuuntelemaan oman lapseni tuhinaa, sillä meillä on jälleen kerran luxusyö ja pojat nukkuvat vieressäni vaikkakin itseltä unen saanti hieman hankaloituu tilan ahtauden takia...